|
Laitalan kylällä on
talo, jonka nimi vieläkin on Iso-Laitala. Siellä asui
erittain taitavia miehiä. He osasivat maalata huonekaluja
ja kirstuja. Siellä oli myös lasimestari. Talo oli
vauras ja komia.
Miehet tuumasivat, että
heillä pitäisi olla vielä jotain erikoista ja
niinpä he kevättalvella hakivat metsästä
karhunpenikan koiraksi taloon. Se oli ollut niin jalo koira,
että kun ajomies käänsi hevosen metsässä
puukasan viereen niin se oli lastannut kuorman. Ajomiehen tarvi
vain katsoa. Kun kuorma oli valmis, istui karhu kuorman päälle.
Se istui myötä- ja vastamaassa, hyvällä ja
huonolla kelillä.
Oli jouluaamu, miehet lähtivät
kirkkoon. Karhu, joka oli koirana, lähti luonnollisesti
mukaan. Se kiipesi ensimmäiseksi kirkonharjalle ja käveli
siellä edestakaisin. Laitalalan miehet menivät kirkkoon.
Kun karhu tuli katolta, se huomasi
talonväen kadonneen. Se arvasi niiden olevan kirkossa sisällä
ja lähti katsomaan, missä väki on. Se mennä
vönki pitkin kirkonkäytävää, huomasi
isäntänsä lähellä saarnastuolia ja meni
istumaan niiden viereen. Pappi oli kesken saarnan sanonut, että
kyllä on kauhiat ajat kun metsänpetojakin tulee kirkkoon.
Lasimestarilla oli verstaassaan
iso pinkka laseja. Karhu tuli huoneeseen, katsoi laseja ja huomasi
niistä oman kuvansa. Se suuttui niin armottomasti, että
löi koko lasipinkan palasiksi.
Ihmiset pelkäsivät
karhua. Kerran oli Nisulan Nilikku-Aapa ottanut mukaansa ruskan,
jossa oli pallo päässä ja lyönyt sillä
karhua niin, että siltä meni toinen silmä puhki.
Karhu tuli araksi ja katseli ovesta kulkiessaan oikealle ja vasemmalle,
onko vaara uhkaamassa. Karhu oli hävitettävä,
koska siitä vanhempana tuli vihainen. |
